torstai 5. tammikuuta 2012

Kohtaamisia haaste

Katja minut haasto jo pitkä tovi sitten muistelemmaan elämän rakkauksia, niitä tärkeimpiä. Eka mie en meinannu tätä edes tehdä. Mutta täsä tämä nyt on. Mie nyt vain kuitenkin tyydyn  muistelemmaan tuota minun tämän hetkistä ja tärkeintä.

Met aloima 2006 joulukuusa seurustelehmaan. Soli se 15.12 ko mie lapsellisena pistin Peten luona ollesa sille keittokomerosta puhelimela viestin tiskatesa, että olemako met yhesä vai mitä tämä on ko toinen oli makuuhuoneesa. Ei sitä kumpikkaan uskaltanu naamatusten sanoa. Vähän kierreltiin ja kaarreltiin asian kans. Mutta sitte se minun oma rakas tuli ja sano, että eiköhän tämä sitä ole. Siinä me sitte kerettiin jo parin viikon sissään parriinki otteeseen miettiä, että ollakko vai eikö olla kas ikä siinä pulma. Ko meilähän on tuota ikäeroa 8,5 vuotta. Enkä mie ollukko vasta 16½ eli nuori likka ko aloima olehmaan. Ja muutenki elämän tilanne oli vähän horjuvainen sillä hetkellä ko oli elämän suuria muutoksia menossa niin murkkuiän kuin perhe-elämänki puolelta. Mutta mie uskon, että silläki oli tarkotuksensa, että tuo ukko just minun elämään silloin astu. Soli kohtaloa. Soli vähän niinkö meijän äiti sano, että onkhan tuo liian vanha sulle. Sitte se totesi jo kuukauden päästä, että ehkä se on hyvä että se on vähän sinua vanhempi. Mieko olen vähän pikku vanha joskus, mutta vain joskus.

Niin sitä vaan alettiin olemaan "päivä kerrallaan" periaatteella. Ja niin sitä ollaan oltukki jo pieni iäisyys yhesä. Tarkalleen 15.1 tullee 5 vuotta ja 1 kuukausi. Yhteen me muutima virallisesti 1.6.2008. Vaikka kyllä mie minun isän sanojen mukkaan jo tuon ukon tykönä enimmäkseen asuin. Onni meile tuli heinäkuusa 2008. Ja kihlatki tempastiin 08.08.2008 sormiimme. Aika riehakas kesä tuo 2008.

Sitte oltiinki vähän aikaa ihan normaali eloa ja opeteltiin Onnin tapoja. Etimä met siinä samala taloaki. Ja sitte me muutima tänne nykysseen huusholliin 2009 juhannuksen tienoola. Ja nyt met täälä elelemä yhesä seuranamme Onni ja kanalan asukit. Unohtamatta miehelle tärkeää vanhaa valmettia, joka tänä vuona täyttää 52 vuotta.

Nämä vuojet on minule opettanu viime aikoina sen, että suhde vain vahvistuu ja vahvistuu mitä enemmän asioista puhuttaan ja mitä enemmän vaikeuksia koethaan. Eikä niitä vaikeuksia tarvi hakemala hakia ku kyllä ne tuntuu löytävän ittekki tiensä perille.

Jos minun tuota miestä pitäis jotenkin kuvvailla niin solis: rauhallinen, ystävällinen, kohtelias, huomaavainen ja sulonen. Ennen kaikkea se on ymmärtäväinen ja tukkee minua asioissa niinä hyvinä ja huonoinaki hetkinä. Ja onhan se tärkeä ja rakaski. Son ittestään selevää.

Pappia met olema vielä vältelleet. Vähän niinkö miehen mummo yli 90 vuotta totesi, että ette tekkään ole siihen pappiin sitte törmänneet ko susipari vielä oletta. Totesin vain siihen, että ei ko olema visusti karkuun juosseet. Kaikki aikannaan. Ei meilä hoppu ole valamiisa maailmasa.

Semmonen se on se minun rakkaus..

Haastetta mie en nakkaa tällä kertaa kelleen vaikka mieli tekisi. Mutta napakkoot kuka uskaltaa...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentti on aina tervetullut! :)